Ylikulutus

Kulutamme ja käytämme joka päivä erilaisia asioita kuten vettä, ruokaa, vaatteita, elektroniikkaa, tietoliikenneverkkoa... Liikumme paikasta toiseen autoilla ja junilla, käytämme teitä ja raiteita, käymme töissä ja kaupoissa, istumme kahviloissa, harrastamme liikuntapaikoilla ja rentoudumme kotona ja matkoilla, luonnossa ja kaupungeissa. On yksittäisiä haluja ja toiveita ja kaikkia koskettavia perustarpeita ja ihmisoikeuksia. On tarpeellista kulutusta, turhaa kulutusta, luksuskulutusta ja lukittua kulutusta.

Kulutamme tuotteita, palveluita, energiaa, toisinaan itseämme ja toisiamme ja joka tapauksessa monia luonnonvaroja. Kulutamme joka päivä liikaa.

Kulutamme enemmän kuin mihin meillä olisi maapallolla varaa: ylikulutamme (1,2).

Ylikulutuksemme näkyy kestävyyskriisin syvenemisessä. Sen tahti on kiivas ja maailman tiedeyhteisö on varoittanut tästä pitkään, jo lähes 30 vuotta (4,5). Monet kuvaajat kertovat tilanteen vakavuudesta. Mittarit ovat jyrkästi nousevia ja laskevia. 

Kestävyyskriisin - kulutuksemme ja näistä syntyvien päästöjen ja monien ongelmien - kuvaaminen millään luvulla, kaavalla tai edes maapallon kokoluokassa ei anna oikeutta tilanteelle (1,2). Ylikulutus on alkanut ja jatkunut 1970-luvulta, jolloin kulutus ylitti ensimmäistä kertaa maapallon kyvyn tuottaa luonnonvaroja ja käsitellä päästöjä. Jo silloinkin eri maiden ja ihmisten välillä oli suuria eroja. Nyt maapallon kyky tuottaa luonnonvaroja ja käsitellä päästöjä - maapallon kantokyky - ylittyy reilusti joka vuosi. Inhimillinen hätä lisääntyy ja elintärkeät ekosysteemipalvelut vaarantuvat. Kestävyyskriisiin luisuminen on totta.

Monet kulutusvalintojemme vaikutukset näkyvät kaukana meistä ja niin pitkällä aikavälillä, ettei niiden näkyväksi ja ymmärrettäväksi tekeminen ole helppoa ja valitettavasti ei mieltä ylentävääkään, mutta sitäkin tärkeämpää.

Monet päästöt syntyvät muualla kuin tuotteen käyttömaassa. Suomen ympäristökeskuksen SYKE:n mukaan keskivertosuomalaisen kulutuksen kasvihuonepäästöistä noin puolet syntyy ulkomailla. Maailman päästöistä jopa neljännes kulutetaan eri maassa kuin missä ne on tuotettu. Näin myös monet ylikulutuksen haitoista on ulkoistettu Suomesta muualle (3).

Nykyinen elintapamme on ympäristölle ja hyvinvoinnille uhka. Kaikessa tulisi minimoida ympäristöhaitat ja huomioida luonnonvarat. Tämän pitää olla päämäärä kaikessa tuotannossa tuotteen koko elinkaaren aikana unohtamatta globaalia humanitaarista vastuuta toisiamme ja itseämme kohtaan. Ekologinen selkäreppu, MIPS-luku, ekologinen jalanjälki, hiilijalanjälki ja vesijalanjälki mittaavat tuotannon ja kulutuksen erilaisia ympäristövaikutuksia, ekotehokkuutta ja toimintamme jättämää jälkeä. Humanitaariselle globaalille vastuulle ei löydy kattavaa yhtä mittaria. Kulutuksemme jälki näkyy myös ihmisissä ja kulttuurissamme, monessa ja pitkään. 

Mittareista löydät lisää tietoa täältä. 

Mittaaminen ja määrittely selkeyttävät tavoitteita, määrittävät kehitystä ja motivoivat. Yksilön kohdalla merkityksellistä on ymmärtää mikä motivoi itseä ja tekee ymmärrettäväksi omaa arvopohjaa ja toimintaa.

Kestävä tulevaisuus, riittävän hyvä ja vastuullinen elämä, edellyttävät kykyä ja rohkeutta arvioida nykykäytäntöjä kriittisesti ja uudistaa toimintatapoja yksityiselämässä, kouluissa, hallinnossa, työpaikoilla ja vapaa-ajan toimintaympäristöissä. Ratkaisut edellyttävät tosiasioiden tiedostamista, ymmärrystä, että toimintatapojen pysyvä muutos on mahdollista ja välttämättömyys. Keskeinen haaste on miten saada ihmiset, yritykset ja hallinto tekemään kestäviä ratkaisuja ja valintoja tavoiteristiriidoista huolimatta.

Willamon mukaan juuri ihmisten tapa erottaa itsensä muusta luonnosta on yksi syy ympäristökriiseihin. Ihmisistä ja eläimistä puhutaan erikseen, ja luontoa pidetään paikkana, johon voi vain mennä. Todellisuudessa me olemme eläimiä muiden joukossa ja luonnossa joka ikinen hetki.

- On samantekevää, ollaanko kauppakeskuksessa vai kuusimetsässä. Me hengitämme happea ja olemme luonnonlakien alaisia, Willamo selittää.

- Luonto ei saastu, se saastutetaan. Ilmasto ei lämpene, se lämmitetään.

Siinä on valtava ero. Vaikka teknologisella kehityksellä on tärkeä rooli maapallon pelastamisessa, se ei yksin riitä. Ajattelutavan ja maailmankuvan on muututtava.

Risto Willamo, Yliopisto-lehti 10/2020